En käy juuri ollenkaan teatterissa, vaikka kulttuurista pidänkin. Koska se on rahakysymys! Ja sitä paitsi en halua tehdä siitä normaalia, vaan että se on spessua! Viimeksi kun kävin teatterissa, niin siitä on yli 10 vuotta. Että aikaa on mennyt. Hahahah.
Ehdotin eräälle kaverilleni teatteriin menoa sitten, kun hän tulisi luokseni käymään. Mutta kun kaverini palasi asiaan muutamaa viikkoa myöhemmin, niin olin jo erittäin kärsivällisenä ostanut liput teatteriin toisen ystäväni kanssa. Löysimme sellaisen teatterishown, joka meitä molempia puhutteli nimittäin vatsa-aiheisen, Vatsastapuhujat –nimisen komediaesityksen. Tässä kerron tästä teatteriesityksestä.
Tämä Vatsastapuhujat teatteriesitys pidettiin Linnanmäen Peacockissa. Esityksessä näyttelevät Kiti Kokkonen ja Mikko Penttilä, jotka ovat molemmat Putouksesta tuttuja. Suosittelen katsomaan YoutTubesta. Vatsastapuhujat -esityksessä näyttelivät myös upeaääninen Maria Lund, jonka laulantaa yleisö pääsi kuulemaan. Sitten myös Irina Pulkka, joka toi erityisesti tunnetta näytelmään koskettavuudellaan. Musiikista eli tunnelmallisesta pianonsoitosta vastasi Ville Leppilahti. Koko esityksen aivoina toimi Miika Muranen.
Tarina kertoo vatsantoiminnasta, hahahahaa. Et olisi varmaan arvannutkaan, vai? Näyttelijät kysyivät, luulivatko jotkut kyseessä olevan vatsastapuhujanuket? Sitten he sanoivat olevansa täyden palvelun tarjoajat ja siksi myös toivat esille käsinuken, jottei kukaan vaan pettyisi, ettei kyseessä olekaan vatsastapuhujaesitys. Oh how sweet!! 😀
Esityksessä yleisö pääsi kuulemaan paljon tavallisten ihmisten ajatuksista liittyen omaan vatsaansa, mihin osaan ovat kehossaan tyytyväisiä ja mitä taas muuttaisi. Nämä olivat kuvattu screenille. Monet vastasivat esityksen nimen mukaisesti vattan, mahan, masun ja vatsan. Jotkut sanoivat, etteivät ole tyytyväisiä muun muassa reisiinsä (kuten minä mielessäni) ja leuan puutteeseen – kun oli menossa koulun diskoihin ja laittautunut nätiksi jopa 2 h erästä mielitiettyään varten. Tähän hänen oma äitinsä oli siitä törkeästi sanonut, että turhaan laittaudut, kun sulla ei oo ees leukaa!
Vatsastapuhujat ottavat hyvin kantaa ajankohtaisiin aiheisiin. Kuten esimerkiksi vanhainkotien resurssipulaan, mutta tällä on tekemistä tietenkin vatsantoiminnan kanssa liittyen vanhuksiin ja vessassakäyntiin yöaikana tai vaihtoehtoisesti vaippojen käyttöön.
Musiikki on mahtavaa. Ja sanat ovat hyvin kekseliäät. Kun taustalla soi esimerkiksi Destiny’s Childin Survivor:
“I’m a survivor
I’m not gon’ give up
I’m not gon’ stop, oh
I’m gon’ work harder”
Ja tähän tahtiin he olivat keksineet todella hyvät sanat: ikään kuin taistelemme meidän vatsamme puolestamme, että ette voi meitä vahingoittaa puheillanne, vaikka olisimme teistä jotain niin sietämätöntä -tyylisesti. Tämä versio oli nimetty Vatsavallankumous.
Mä niin tykkäsin niistä lauluista. Varsinkin Mikko Penttilän ja Maria Lundin laulannoista. Kiti lauloi myös ihanasti erään koskettavan laulun.
Kuten aiemmin toin esille, että Ville Leppilahti vastasi laulun taustalla kuuluvasta kauniista pianomusiikista. Hän myös johdatti meitä yleisöä muun muassa “kakkatunnustukseen.” Huhuh, miten hauskaa se oikeasti oli, kun hän lauloi sen niin, kuin kyseessä olisi vakavakin asia. No olihan se kuitenkin vaikkakin hauskalla tavalla! Miika Muranen aloitti tunnusten teon ja se liittyy vahvasti laktoosi-intorelanssiin. Siihen liittyy hyvin menneet treffit, ei-laktoositon jäätelö, metsä, paska ja häpeä. Ja toiselle treffeille kutsun “mahdo-”. Muistan, kun itse kärsin tästä samasta ongelmasta ja oh God oikeesti, p*ska tuli kivasti housuun, kun vieläpä olin aika lähellä vessaa. Mutta ei sentään junassa! Thank God! Hitto, mikä hajun määrä siinä olisi ollut varmasti ja se itse shitin löysyys housuissa. YÖK!! Sori tää ällö mielikuva!! XD
Irina Pulkan esityksestä jäi mieleen se, kuinka jo lapsena kiinnitetään huomiota siihen, miten itseään kantaa: “Vatsa ei saa näkyä.” Ja Kiti Kokkosen hyvä kannanotto ensimmäisellä kokeilukerralla jumppatunnilla – jonne ei välttämättä enää toista kertaa mene.
Oikeasti tämä teatteriesitys on niiiiiin hyvä! Mä en voi muuta, kun suositella tätä sen nerokkuudesta! Kuinka vatsa on kaikkea muutakin kuin mahdollisesti liian iso tai pieni tai että omaa ilmavaivoja, vatsantoiminnan hitautta tai sen hyvää toimivuutta. Siihen liittyy myös muun muassa se, kun ihastuneena vatsassa tuntuu ja kuinka edes lääkärit eivät aina löydä syytä vatsakipuihin, sillä ne voivatkin olla henkisistä syistä johtuvia. Vatsa on kyllä!
Erityisesti minun mieleeni jäi Mikko Penttilän liikuttava esitys kehon häpeästä, jossa hän ihan itkikin. Vaikutti siltä, että ne olivat ihan aidot kyyneleet. Mikä teki esityksestä todella aidontuntuisen, että puhuvat jopa omista kipeistäkin kokemuksistaan. Mikä kyllä näkyi esityksessä. Hyvin tehty kaikin puolin! Bravo!
Omaa pohdintaa ulkonäköpaineista
Maailma vaatii kaikkea näyttämällä ihannevartaloita alkaen naisten karvattomuudesta tai ainakin, että sääret ovat sileät ja karvattomat. Eräs miespuolinen ystäväni uskoi, ettei naisilla kasva ollenkaan jalkakarvoja. Media on vähän liiankin hyvä tässä työssään, että joo naisilla ei todellakaan ole säärikarvoja – että ehkä kaverini on vain nähnyt ne mainoksessa näkemänsä sileät very sexy sääret ja ihaillut niitä tajuamatta mainoksen ideaa. I don’t know. Mutta siitä huolimatta on inhottava juttu, kun meiltä naisilta vaaditaan niiin paljon. Ole sitä, ole tätä. Ja sitten kun joskus pohdin ystäväni kanssa sitä, että kuinka miehet voivat kyllä näyttää epäsiisteiltä, mutta heillä on yleensä aina vierellään kaunis daami. Että what? Erittäin tasa-arvoista. Yleistän tässä, että miehet ovat näin: “I can look like shit or be even shit but you must look or be like a flower. Ja sitä paitsi kukka tarvitsee lannoitetta, niin minä voin olla sitä. Yleistän meitä naisia: “ Okey, mikäs siinä kulta, kun sinä sentään pidät minusta. Mutta shit smells… et ööö..hmm.”
Itselläni oli isä, joka ei pitänyt lihavuudesta naisilla, mutta hyväksyi oman lihavuutensa. Et okei pappa. Niin naurettavaa kyllä, kuinka ristiriitaista. Huhuh. Sanoin siitä kyllä hänelle. Mutta tästä huolimatta hän oli ihana isä, vaikka toi esille minun painon nousuni… Nobody is perfect! Ulkonäkö ei silti sais olla se main thing – vaan se pysyvämpi osa minuutta eli persoona. Ulkonäkö kyllä muuttuu kaiken aikaa. Miettikää vaikka ikääntyneitä. Se on vain osa elämää ja elämää ikäihmiset ovat juurikin nähneet ja sen myötä heillä on paljon kauniita asioita ainakin sisällään, jos ei osaa nähdä kauneutta ulkomuodossa. Hyvä ikäihmiset!
