Teen asioita yleensä tapojeni mukaan. Jos olen tottunut tekemään asian tietyllä tapaa, on minun vaikea omaksua uusia tapoja. Noudatan orjallisesti vanhoja kaavoja. Kuitenkaan tällainen tapa toimia ei ole kovinkaan hyvä työelämässä, jossa toimitaan lasten parissa. Totutut tavat jossain määrin voivat olla hyviä noudattaa esimerkiksi silloin kun työpaikalla on sovitut säännöt, mitkä pätee lapsiin, niin niistä tulee pitää kiinni. Toki erityistapauksia voi olla. Aina ei voi kuitenkaan noudattaa sitä kaavaa, mikä on itselle tuttu ja turvallinen.
Kun joku ystäväni ehdottaa minulle tapaamista, itselleni on ollut aina luontevaa vastata heti ensimmäisenä mieleeni tuleva vastaus, miettimättä sen kummemmin. Ja muutenkin, jos ystävä puhuu minulle jotain, olen aina osannut vastata myötätuntoisesti yms. Mutta nyt yritän oppia harkitsemaan sanojani enkä vastaamaan kuin apteekin hyllyltä: “tässä ole hyvä”.
Viime aikoina olen huomannut eritoten erään ystäväni kanssa kommunikoinnissa ongelmia. Olen sanonut kaiken, mitä mielessäni on ollut, eikä se ollutkaan myötätuntoista puhetta, mistä olin ihmeissäni, että kuinka nyt toinkin ikävällä tavalla asian esille. Hänen kanssaan meillä on helppoa jutella, mutta minun on selkeästi liian helppo myös tuoda hänelle asiat esille ikävällä tavalla, etenkin jos tunteet ovat pinnassa.
Aina ensiksi mieleen tulleet ajatukset eivät ole niitä, mitkä pitää sanoa ääneen. Antaa mielen lukita oikea vastaus, jonka sitten sanoa ääneen. Jeesus, voitko antaa minulle kyvyn sanoa juuri oikeat sanat eri tilanteissa? Ne sanat, jotka itsekin sanoisit. Aamen. Tätä rukoilen myös sinulle!